Pääsimme kesäksi
seuran Tokokurssille Mölli 1 ryhmään. Kurssi on vaikuttanut hyvälle tähän
saakka. Näyttää sille, että Däni osaakin käyttäytyä huomattavasti fiksummin
kuin yleensä antaa ymmärtää ;)
Ryhmän
esimmäisillä tunneilla olemme treenanneet perusasentoa, joka ei koiralle
niinkään tuota ongelmia, emännälle sitäkin enemmän. Miten se voikin olla niin
haastavaa ohjata kädellä koira istumaan viereen ja vieläpä suoraan? Kontakti
meillä sujuu ja seuraaminen on iloista ja menevää. Kurssille tärkeintä on
mielestäni se yhdessä tekeminen ja
hauskuus! Leikin kautta onnistumisiin. Kääpiöpinseri on luonteeltaan erittäin
aktiivinen ja aina valmiina töihin. Näin alussa en ole puuttunut pieniin ”virheisiin”,
päinvastoin olen huomannut kuinka tekevä koirani on ja kannustanut koiraani
eteenpäin. Makupala on hyvä motivaation lähde, ja uskon olevani oikealle tiellä
luodessani koiraan pysyvää yhteistyön halua kanssani. Jos perusasento on hieman
vino ja seuraamisessa kuono kurottelee kohti herkkua, en pidä sitä niinkään
pahana asiana. Onhan minulla koira, joka haluaa tehdä kanssani häntä heiluen,
iloisena töitä. Se ei moiti, jos ohjaukseni on hukassa tai en osannut antaa
käskyä oikeaan aikaan, se sitkeästi yrittää kunnes onnistumme ja nakkipussi
aukeaa. Tekemisen meininkiä kerrassaan!
Kääpiöpinseri on luonteeltaan myös hyvin
utelias, ainakin meidän tapauksessamme. Ryhmässä on paljon muita
mielenkiintoisia ja Dänin mielestä kivoja koiria, joita pitäisi päästä
nuuskimaan ja niiden kanssa telmimään viereiselle kentälle. Silti Däni jaksaa
jokaisella toistolla keskittyä minuun ja pyytämääni tehtävään ja lopettaa
viereisten kavereiden kyttäämisen. Aivan loistavaa! Tämä lienee yksi
suurimmista syistä miksi hain ryhmään, koiran on oltava hallinnassani ja
toteltava minua kaikissa tilanteissa. Myös niissä, kun ympärillä on toisia
koiria.
Paikkamakuu on
osoittautunut tähän mennessä haastavimmaksi. Kotona kyllä onnistuu, mutta
kukapa nyt kostealla nurmikentällä haluaisi maata täydellisesti kyynärät
maassa? Tämä vaatii siis treenamista ja treenamista. Muutenkin paikkamakuu ei
kuulu koiran luonnollisiin asentoihin ja se todella tuo oman haasteensa sen
opettelemiseen. Luoksepäästävyyteen olen erittäin tyytyväinen. Onnettomana
totesin ohjaajalle olevani satavarma siitä, että koira hyppii vasten kun
ohjaaja tulee viereemme. Olin väärässä! Pienet, ruskeat nappisilmät tuijottivat
suurena kohti minua. Joko saa herkun, ohjaaja tuli viereemme? Joko saa herkun,
ohjaaja koski minua enkä minä lopettanut tuijottamista.
Olemme olleet
onnekkaita sillä ryhmässämme on lisäksemme kaksi muuta kääpiöpinseriä. Mikä
olisikaan parempi tapa päättää treenit kuin metsälenkki juosten ja kisuten
toisten pinsereiden kanssa? Siinä on koiralle kylliksi palkintoa, riemu ja
vapaus. Joka treenin jälkeen muistan vielä kotona kehua kuinka ylpeä olen
pienestä pojastani.
